Herajärvenkierros aittamajoituksilla

Olen ollut näköjään Kolilla aiemminkin. Ryläyksen kodalta löytyi vaelluksemme toisena päivänä muistoja menneisyydestä. Olin ideoinut yhdeksän vuotta sitten lits läts -konseptia vaellukselle, siinähän voisi olla tulevana syksynä ideaa? 

Kolmas Luontokaipuun Herajärvenkierros strattasi kuitenkin hellelukemissa. Aiempina kertoina olemme saaneet nauttia enemmän tai vähemmän vesisateista, mutta nyt niitä oli luvassa korkeintaan ukkoskuurojen aikana. Lööppien mukainen hyttysinfernokin oli alkanut ja inisijöitä löytyi paikka paikoin varsin runsaasti. 

Mattilan pihapiirissä kävi kuitenkin onnellinen tuulenvire sinne saapuessamme, ja suurin valinnanvaikeus oli se, ollakko auringossa vai varjossa. 

Söimme kasviskeittolounaan Mattilassa, jonka jälkeen lähdimme kipuamaan Ukko-Kolin luontokeskselle ja kansallismaisemaa kurkkaamaan. Se on hieman erilainen aina säästä riippuen, joten halusimme käydä jo katsomassa sitä, vaikka seuraavana päivänä näkisimme sen uudelleen. Kehotin ryhmäläisiä laittamaan ostohousut jalkaan, eli varautumaan siihen, että luontokeskukselta tarttuu tuliaisia. Eikä kukaan tainnut tulla alas sieltä ilman jotakin matkamuistoa. Ostin itsekin saippuan ja keraamisen lautasen saippualle. Saippuassa oli neidonkengän kuva, ja se tuoksui ihanalle mäntymetsälle. Melken kuin viime viikkoiselle Kitkanniemen satumaalle, josta neidonkenkäkin silloin löytyi.

Palasimme takaisin Mattilaan, ja kohta polkua toiseen suuntaan: kohti Ryynäsen pub ravintolaa! Mukavaa kun autoa ei tarvita mihinkään, vaan illallisellekin voi kävellä metsän poikki.

Söin kuhaa ja tuorepastaa, vaikka valinta sen ja muikkujen kanssa oli vaikea. Hyvin syöneenä tallustimme takaisin Mattilaan ja toistasataa vuotta vanhojen hirsien sisälle nukkuman. Huomenna alkaisi 40km patikka Herajärven ympäri,

Aamulla kokoonnuimme Mattilan ihanalle aamupalalle, ja lähdimme sitten tuttua polkua ylös päin. Koko aamu tuntuikin olevan pelkkää nousua. Ja hellettä. Sinänsä ihan kiva, mutta kun se järvi jäi sinne alas... Olisi ollut niin ihana päästä uimaan!

Kolin vaarojen jälkeen oli vuorossa Mäkrä, jonka laelta on tämä ikoninen maisema. Joku kysyi minulta Mattilasta lähdettyämme, onko se sitten tällaista nousua, ja vastasin, että joo, paitsi että polku ei ole niin hyvä. Mäkrällekin kipuaminen on  melkoista juurakkoa ja kivikkoa. Se on yllättävän paljon hitaampaa kuin helpon hiekkapolun kävely.

Pian Mäkrän jälkeen pidimme lounastauon, ja sen jälkeen alkoi houkutteleva järvimaisema toisella puolella, kun itse Herajärvi alkoi tulla esiin. 

Hyvä vaellusmoodi syvällisten keskustelujen lomassa jatkui pitkän aikaa, mutta ne viimeiset kilometrit, ne ovat aina vaikeita. Hyttyset iskivät kimppuumme kun pääsimme alas järven rantaan ja painostava kuumuus ei tuntunut hellittävän. Lopulta kun Kiviniemi alkoi jo näkyä, oli ihan huippufiilis. Pian saataisiin ruokaa ja päästäisiin saunaan! Miten voikin ihminen olla onnellinen niin yksinkertaisista asioista!

Puolet Herajärven kierroksesta oli takana. Olimme olleet yli 10h liikkeellä, ja väsymys painoi päälle. 

Luojan kiitos oli valmiit sängyt, jonne mennä lakanoiden väliin nukkumaan.

RUOKAA!!

Aittamajoituksemme.

Polku saunalta rantaan.

Yö Kiviniemessä oli kuuma. Itse nukuin hyvin, mutta osa oli nukkunut huonosti kuumuuden vuoksi. Seuraavana aamuna homma kuitenkin jatkui, ja ensimäinen varsinainen tauko pidettiin vasta, kun pääsimme hieman korkeammalle; hyttysiä oli alhaalla metsässä taas melkoisesti.

Ryläykselle johtava polku on minusa erittäin kiva kulkea. Etualalla näkyy jo Kolin vaarat, oikealla Herajärvi. Syksyisin maisema on ruskan värittämä.

Pidimme Ryläyksen kodalla lounastauon ja juuri sopivasti sadetta. Sitten jyrkkä lasku alas, ja pari kilometria Myllypurolle uimaan. Sitten enää vähän perille...

... Ja niin tuli kilometrit täyteen! On tuo kierros vaativa, vaikka sen päivärepuilla kulkeekin. Mukana joutuu kantamaan niin paljon vettä, ja sääolosuhteet voi olla mitä vain. Nyt tuli kokeiltua hellesäälläkin.

Meillä oli luvassa vielä Mattilan juhannustanssit, joissa melkein kaikki intoutuivat tanssimaan etno teknoa soittavan Alieu Kamaran tahdissa. Olipa mukavaa tanssia lihasjumit auki. Ihmekös, kun seuraavana päivänä ei tuntunut mikään paikka olevan kipeänä! Nyt on jo kahdesti sattunut tuuri sen kanssa, että Mattilassa on odottanut jotkin juhlat vaelluksen päätteeksi, molemmilla kerroilla on ollut aivan mahtavaa livemusiikkia.

Mukana reissussa oli veljeni vaimo Anni, joka teki youtube -kanavalleen videon reissustamme. Kannattaa käydä katsomassa eeppinen tarina juhannuksestamme: https://www.youtube.com/watch?v=7UUJtBx78jc&feature=push-u-sub&attr_tag=1Xjftr4YKih1y1Oy%3A6

Karhunkierros vaeltaen ja meloen

Karhunkierros on vaelluksena legenda, klassikko; se on myös se vaellus, josta moni aloittaa vaellusharrastuksensa. Minäkin muistan jo noin 14 vuotiaana suunnitelleeni siskoni kanssa sinne lähtöä. Reissu jäi tekemättä silloin, mutta sittemmin olen saanut vaeltaa sen jo monta kertaa: ja aina vain se jaksaa ihastuttaa ja vetää puoleensa.

Kaksi vuotta sitten vaelsin ystäväni kanssa karhunkierroksen hieman eri tavalla, kuin yleensä, sillä vuokrasimme kolmantena vaelluspäivänä kanootit Oulangan leirintäalueelta ja meloimme Oulankajokea 25km alavirtaan. Suunnistimme Jäkälänmutkasta takaisin karhunkierrokselle Kitkanniemen yli ja jatkoimme vaellusta siitä. Reitti oli minusta mainio ja Oulankajoki upea, joten sinne oli päästävä uudestaan.

Niinpä pieni vaellusryhmämme hyppäsi taksin kyytiin sunnuntaina 9.6. Rukalta ja suuntasi kohti Hautajärveä. 

Sunnuntai

Saavuimme klo 11 aikoihin Hautajärvelle, jossa oli jokseenkin hiljaista. Muutamia muitakin vaellukselle lähtijöitä oli, mutta myös päiväretkeilijöitä. Luontokeskukselta olisi saanut vuokrata fatbiken, ja suoraan sanottuna sellaisen kyytiin hyppääminen hieman houkutteli painavan rinkan kantamisen sijaan.

No, rinkat meitä todellisuudessa odotti, ja pitkä kuuden päivän vaellus. Olimme vieneet matkalla ruokatäydennystä Oulangan leirintalueelle, johon meidän oli määrä saapua kahden päivän päästä. Onneksi rinkoissa oli siis tässä kohtaa vain kahden päivän eväät. Taktikointi kannaattaa aina.

 Kahvikuppien äärellä oli hyvä käydä vielä viimeinen neuvonpito ennen vaellusta.

Matkalla Savinajoen varteen kuulimme epämääräistä linnun huutelua ja varoittelua. Tarkempi tutkailu osoitti äänen kuuluvan kelon latvassa istuvalle hiiripöllölle, joka kenties suojeli pesäänsä. Pöllö ei liikahtanutkaan, vaikka polku kulki aivan kelon vierestä, joten hieman sai olla varuillaan, tulisiko se päälle. Poikasiaan suojeleva pöllö saattaa olla aika ärhäkkä otus.

Lounastaukoa saimme viettää lämpimässä säässä Savinajoen varressa. Eväät ja lepo jo maistuivatkin.

Savinajoen yksi nähtävyyksistä on Rupakivi. Se törröttää keskellä jokea korkeana pylväänä. Jätimme Rinkat polun varten ja kävimme alhaalla joella katsomassa kiveä. Silloin alkoi sataa.

Onneksi saimme vaatteita lopulta kuivumaan.

Loput kilometrit, joita oli onneksi vain pari jäljellä, kuljimme sateessa. Koko päivän oli ollut hellettä, joten sadevaatteita ei tehnyt mieli vaihtaa. Olihan perillä odottamassa kämppä, jossa kastuneet vaatteet saisi varmasti kuivaksi. Meitä odotti kuitenkin melkoinen kaaos kämpällä, sillä vaikka kello oli vasta 17, oli koko kämppä täynnä tavaraa. Muut vaeltajat olivat levittäytyneet kämppään, ja kun kohteliaasti kysyimme ovelta, saisimmeko vaatteita kuivumaan, vastaus oli, että täällä on täyttä. Itseäni raivostuttaa suunnattomasti tällainen autiotupien väärinkäyttö. Niihin ei saisi koskaan sesonkiaikana viedä rinkkoja sisälle, eikä petejä saisi levitellä ennen kuin nukkumaan mennessä. Vaikka emme olleetkaan yöpymässä kämpässä, täytyisi vaeltajien aina muistaa, että autiotupaetiketin mukaan aina viimeiseksi tullut saa yösijan ja ensimäisenä tulleet väistävät. Jos kämppiä käytettäisiin sääntöjen mukaisesti, olisivat kaikki mahtuneet vaikka laittamaan ruokaa sisälle: nyt sinne ei saanut edes takkia kuivumaan. No, aloitimme pystyttämällä telttamme, ja kävin sillä välin selventämässä kämpässä olijoille, että tulisimme nyt kuivattemaan, ja raivasin meille itse tilaa. Kämpästä järjestyi lopulta kokonainen laveri, jonka ylle virittelin narut vaatteiden kuivatukseen. Laikkukin sai turkkinsa kuivaksi, mikä helpottaa aina kovasti yötä teltassa.

Oulangan kanjoni.

Kävimme vielä ruuan päälle ja sateen lakattua kurkkaamassa Oulangan kanjoniin, joka on aivan Savilammen kämpän vieressä. Jäimme odottelemaan, että aurinko pilkistäisi pilven takaa, ja kun se näyttäytyi, oli maisema upea. 

Tupla säästyi vaelluspäivältä iltapalaksi. Aika luksusta kaakaon kanssa.

Ensimäisenä vaelluspäivänä kilometrejä karttui 16,01 ja kaikki pääsivät lopulta kuivina ja lämpiminä telttoihin nukkumaan. 

Maanantai 

Varsin mukavasti nukutun yön jälkeen kohti uutta päivää. Edessä oli vaellus Oulangan leirintäalueelle, jossa meitä odottaisi mökit ja sauna.

Ilma oli sateen jälkeen mukavan raikas, mutta lämmin.

Siltaa pitkin jäi Savilampi taa.

Laikulle riippusillat olivat uusi tuttavuus. Ensimmäinen mentiin hieman ryömien, mutta tämä toinen jo häntä pystyssä. Eihän koiraa voisi tällaiselle työkeikalle ottaakaan, jos sillä ei olisi hyvät hermot.

Pian tulimme Oulankajoelle. Joku oli kanootilla liikkeellä.

Kuuluisa näkymä mutkittelevalle Oulankajoelle.

Löysimme hienon lounaspaikan, ison niityn joen varresta. Se oli täynnä nupullaan olevia kullervoja.

Aurinko paistoi mukavan lämpimästi ja kohta oltaisiinkin jo oulangan leirintäalueella perillä. 

Lähdimme mökit vastaanotettuamme käymään vielä Oulangan luontokeskuksella ja Kiutaköngästä katsomassa. Tuore voisilmäpulla maistui aikas hyvältä.

Laikku otti nokoset kahvilan lattialla -aina kannattaa levätä, kun vaan voi!

Kiutaköngäs oli upea, kuten aina. Sitä voi ihailla monesta eri paikasta kallioilla, ja se on talvellakin ehdottomasti käymisen arvoinen nähtävyys. 

Kiutaköngäs on myös viimeinen koski Oulangalla. Melontaosuutemme alkoi seuraavana päivänä sen alapuolelta.

Toisena päivänä kilometrejä karttui Kiukakönkäällä käyminen mukaan lukien 17,98km.

Mökit olivat mukavaa luksusta, vaikkei vaellus ollut kestänyt kuin kaksi päivää. Ehkä se oli se sade edellisen päivän iltapäivänä, joka sai meidät maanantai iltana onnellisiksi omista lämpimistä pikku kodeistamme. Sää viileni, ja yö oli kylmä, joten sikälikin mökkiyö osui hyvään paikkaan.

Ja kahvila oli auki myös, tottakai. Limu ruokajuomana oli aika jees.

Oulangan leirintäalueen sauna on tosi hienolla paikalla, omassa rannassa. Saunalta menee ihana kivipolku rantaan. Missään ei näy muita mökkejä tai laitureita, vain rauhallisesti virtaava Oulankajoki. Joen lietevarret keräävät paljon kahlaajia, joten laiturilla istuessaan sai kuunnella monenlaista pitkänokkaa, taivaanvuohta ja lehtokurppaa muun muassa.

Raukeana saunan ja herkuttelun jälkeen sai kömpiä puhtaiden lakanoiden våliin nukkumaan.

Tiistai

Kanoottien laskuramppi joelle.

First things first. Kakkukahvit sille joka kaatuu, eli turvallisuus- ja melontaopastu käynnissä.

Hyppäsimme aamulla auton kyytiin ja hurautimme parin kilometrin päähän veneenlaskupaikalle laskemaan kanootteja vesille. Tiistain säätä oli jännitetty koko viikko. Reissun aluksi ennute lupasi kaatosadetta koko päiväksi, mutta ennuste parani päivä päivältä, ja lopulta tiistai aamuna jopa aurinko pilkahteli välillä näkyviin: aivan huippua. Joitakin ensimäinen jokimelontakokemus hieman jännitti, etenkin kun kerroin, että heti alussa virta on kovimmillaan, ja siihen täytyy lähteä tietyllä tavalla.

Meillä oli uudet ruokasäkit rinkoissamme ja näin ollen uutta painoa, mutta se jakautui mukavasti kanootin pohjalle.

Melonnan jännitys oli lopulta turhaa. Kaikki pääsivät oikein hienosti liikkeelle, ja pian istuimme haltioissamme kanooteissa virran vietävänä ja toistainsa upeampia maisemia ihaillen. Virta oli alkumatkasta sopivan voimakas, jolloin meloa ei juuri tarvinnut. 

Laikku oli ensi kertaa kanootissa. Se oli osoittanut sopeutuvuutensa jo aiemmin riippusilloilla, joten en jännittänyt asiaa sen kummemmin. Se kävikin heti virtaanlähdön jälkeen jalkoihini nukkumaan pressun alle ja tuhisi siellä tyytyväisenä tuulelta suojassa.

Sää yllätti meidät täysin. Välillä taivas oli aivan sininen. Ilma oli melko kylmä, mutta auringon paistaessa se lämmitti ihanasti.

Pidimme lounastaukoa kauniilla laavulla hiekkarannan äärellä.

Kaikki kiva loppuu aikanaan, ja niin lounastauon jälkeen ja muutaman reippaamman melontakilometrin päätteeksi saavuimme Jäkälänmutkan hiekkarannalle. Ari odotteli meitä vastarannalla kanoottikärryn kanssa, ja haimme hänet kyytiin, ja kun saimme kanoottimme purettua, meloi Ari joen toiselle puolelle kanoottien kanssa ja me saatoimme lähteä jatkamaan vaellustamme toiseen suuntaan kohti Kitkanniemeä. 

Kitkanniemi on ainutlaatuinen, täysin luonnonvarainen kokonaisuus, joka saatiin valtion suojelun pariin 1980 -luvun lopulla. Sitä ennen Kitkanniemen alueen omisti Kuusamon yhteismetsien osakaskunta, ja alueelle oli jo suunniteltu tieverkoston rakentamista ja hakkuiden aloitusta. Valtio antoi pakkolunastuksen yhteydessä Kuusamon yhteismetsille vaihtokaupassa metsää Suomussalmelta, jonka vuoksi Suomussalmelaiset sanovat edelleen Kuusamolaisia metsärosvoiksi. Onneksi alue säilyi, vaikkei sitä olekaan liitetty kansallispuistoon. Se on yksi hienoimmista paikoista, missä olen koskaan käynyt.

Muutaman tunnin satumaisen seikkailun jälkeen Kitkanniemen metsässä saavuimme Kitkajoen varteen ja Harrihaudan laavulle. Kitkajoki virtasi rauhallisena edessämme ja olipa meillä vastaranalla oikein oma vesiputouskin. Erämaatunnelmaa riittämiin!

Laitoin kaakaota tulemaan ja tulet ryhmäläisten lämmikkeeksi laavulle. Oli tulossa kylmä yö.

Kilometrejä kertyi tiistaina yhteensä 32,1km, joista 25km Oulankajoen melontaa.

Päivä oli aika pitkä, ja illalla nuotion ääressä istuessa ja karkkeja syödessä oli varsin onnellinen olo.

Keskiviikko

Keskiviikko aamu oli vilpoisa, mutta kirkas. Mieltä piristi koko ajan paraneva sääennuste. Viimeiseksi vaelluspäiväksi oli luvattu jo lähes hellettä, ja sateet olivat vain kaukainen muisto.

Harrihaudan leiripaikka jäi itsellä mieleeni parhaana paikkana. Oma rauha, kaunis jokimaisema, ja unet edellispäivän seikkailusta Kitkanniemen aarniometsissä...

Mainio aamukahvi tuokio

Meillä oli vielä hieman rämmittävää ennen karhunkierroksen polulle löytämistä, mutta rämpiminen kannatti: löysimme polulta yhtäkkiä kauniin neidonkengän, Oulangan kansallispuiston tunnuskukan!

Siinä se nyt on! Niin pieni, mutta niin ainutlaatuinen!

Pidimme lounastaukoa joen rannassa pian merkitylle reitille löydettyämme. Viileä keli jatkui ja Laikku nukahti kainaloon pressun alle.

Eräopas ja sen koira.

Päädyimme pian pienen karhunkierroksen varrelle, ja ylitimme pitkän Harrisuvannon sillan yli Kitkajoen. Söimme päivällistä Harrisuvannon toisella puolella, ihanassa auringon paisteessa, vaikka kiireen häivää. Huomasi kyllä, että olimme tulleet takaisin "sivistyksen pariin", sillä ylhäällä polulla kulki lähes jatkuvasti ihmisiä pientä karhunkierrosta kiertäen.

Saavuimme Jyrävän luokse ja teimme leirimme Jyrävän vieressä olevalle telttailualueelle. Paikalle oli rakennettu aivan  vastikään uusi hieno keittokatos tulipaikkoineen.

Upea jyrävä auringonpaisteessa.

Keskiviikkona kilometrejä karttui 13,09km.

Iltapalaa syötiin niinikään lämpimässä auringonpaisteessa. Keittokatoksella ei ollut meidän lisäksemme muita. Alhaalla oleva Siilastupa oli puolestaan täynnä yöpyjiä.

Torstai

Aamu valkeni viileänä, mutta aurinkoisena. Oli upeaa hakea vettä joelta aamupuuroa varten, kun sai samalla ihailla Jyrävän kuohuja. Hieman epätodellinen olo tulee sellaisesta, etuoikeutettu.

Laikku nauttii auringosta.

Jyrävä aamun valossa.

Luvassa oli kiva, kevyempi päivä. Vaelsimme aluksi Myllykoskelle, jonka jälkeen hylkäsimme rinkkamme polun risteykseen ja kävelimme lompakkoinemme Juumaan Oulangan basecampille jäätelölle, kahville ja evästauolle. Joku laittoi kuvan kotiin ryhmästämme aurinkoisella terassilla syömässä jäätelöä, ja kirjoitti, että ei täällä nyt niin kamalan rankkaa ole. Minusta se kiteytti hyvin tunnelman.

Ostin basecampilta limsapullon, jonka säästin lounastauolle. Olipa hauskaa juoda sitä kauniilla erämaisella laavulla auringonpaisteessa. Oli todella vähän sellainen olo, että näinkö helppoa tämä elämä on?

Laikku nautti taas tauolla olostaan ja nukkui makeasti jaloissani, vaikka tauolla oli toinenkin koiraporukka, joiden koira haukahteli vähän väliä. Jos minun pitäisi kaksi asiaa sanoa hyvän vaelluskoiran ominaisuuksiksi, niin ne olisivat se, että koira osaisi levätä tauoilla ja olisi haukkumatta muita kulkijoita. Silloin saa tauoistaan nauttia huomattavasti enemmän.

Illaksi vaelsimme Iso-Kuikkalammen rantaan yöksi, jossa oli jotenkin epätodellisen rauhallinen tunnelma. Siinä missä viime yö Siilastuvan telttailualueella oli jotenkin kirkas, raikas ja energinen, vallitsi tällä suolammella tyyni ja seesteinen ilma. Tuli sellainen olo, että odotus tiivistyy, sillä huominen olisi viimeinen päivämme.

Laiku meni off -tilaan.

 Torstaina kilometrejä karttui 16,15km Juuman järskireissu mukaan lukien.

Perjantai

Aamu valkeni kerrankin ihanan lämpimänä auringon osuessa telttaan ja lämmittäessä sen mukavan lämpimäksi. 

Kokoonnuimme viimeiselle aamuverryttelylle, ja lähdimme matkaan. Osa olisi halunnut kääntyä mieluummin takaisin, ja viettää Oulangalla vielä toisen viikon.

Päivä alkoi parilla "harjoitus" tunturilla kipuamisineen.

Oli oikeastaan aika mukavaa päästä pitkästä aikaa korkealle maisemia katsomaan. Muualla reitillä korkeuseroja kyllä löytyy, muttei oikein maisemia: siellä ollaan niin metsän suojassa.

Laikku oli sitä mieltä, ettei ehkä jaksaisi samaa reissua heti putkeen.

Kohta edessämme häämöttikin ensimäinen haasteemme päivälle: Konttainen. Sen jyrkät rinteet ovat melko haastavat, mutta ylhäällä maisemat palkitsevat. Otimme alhaalta ruuanlaittovettä mukaan, ja suunnittelimme syövämme lounaan sitten huipulla.

Taas uni maistuu.

...Ja rapsutuksia kiitos!

Huippufiilis!

Ihanan lounastauon jälkeen Konttainen jäi taakse ja Valtavaara häämötti edessä.

Vielä vähän!

Valtavaaran jälkeen kaikki alkoivat olla niin kuumissaan, että lopu painettiin sisulla. Ruka häämötti aivan nurkan takana, ja Karhunkierroksen portti tuli oikeastaan vastaan kuin yllättäen. Jes, olimme vihdoin perillä ja suuri Karhunkierros oli selätetty!

 Viimeisen päivän kilometrit olivat 15,18km.

Kyllä yli 100km vaelluksesta ansaitsee jo oluen, vai mitä?